36_1_37.gif

 

Torstai-iltana ajoimme Helsinkiin  ja yövyimme Hotellissa. Hintaa hotellilla oli kyllä aikas hunajaisesti ja illallinen ravintolassa teki aikamoisen loven kukkaroomme.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tyttäremme vietti tämän ajan serkuillaan sekä mummulla. Oli muuten ensimmäistä kertaa yökylässä. Kiitos sukulaisillemme avusta.

 

Aamulla heräsimme yllättävän huonosti nukutun yön jälkeen ja menimme hotellin alakertaan aamiaiselle. Täytynee sanoa, että kyseinen aamiainen oli paljon nautittavampi kuin se illallinen, jonka olimme edellisiltana syöneet. Tietäen edessä olevan päivän kiireiseksi, tankkasin oikein tuhdin aamiaisen. Siinä upposi munakokkelit ja pekoni, lohivoileivät ja kahvia. Isäntä ei innostunut tankkaamaan, joten hänellä olikin kova nälkä puolenpäivän aikaan. Itse sulattelin tyytyväisenä siihen aikaan pekonia. Hih! No, ei välttämättä mitään terveellistä. Mutta olipa hyvää.

 

Lähdimme hotellilta reilusti ennen kahdeksaa kävelemään Töölössä sijaitsevalle Kansanterveyslaitokselle. Siellä meidät ohjattiin huoneeseen jossa meille eteen kasattiin iso kasa erilaisia tehtäviä, numerosarjoista kuvan selitystehtäviin. Välillä kävimme haastattelussa ja teimme kuunneltuja tehtäviä sekä ryhmätöitä. (Hih! ryhmätöitä kahdestaan. Varsinainen ryhmä)

Päivän aikana he ilmeisesti tutkivat meidän stressin sietokykyä, neuvottelu ominaisuuksia, kykyä hahmottaa tilannekokonaisuuksia… jne.  Siellä oli joukossa matemaattisia probleemeja, numerojonotehtäviä ja jopa ne kuuluisat mustetahratkin.

 

Haasteellisinta oli selvitä annetuista tehtävistä annetussa ajassa. En kyllä kyennyt tähän, sillä haastattelut veivät normaalia pidemmän ajan (ilmeisesti monisanaisuuteni vuoksi), joten iltapäiväksi annetuille tehtäville jäi vain viimeinen tunti käytettäväksi.

Turhauttavinta oli ehkä se, että aikarajalliset tehtävät olivat ”mission impossible”, juuri kun oli päässyt innostuksissaan vauhtiin, aika loppui kesken.

 

Siinä se 8 tuntia sujui sukkelasti. Yllättävintä oli se, kuinka poikki sitä oli sen urakan jälkeen. Olo oli väsyneempi kuin 2 tunnin rankan fyysisen rasituksen jälkeen.

 

Testin jälkeen sitten kiitimme ja pokkasimme. Lähdimme kävellen hotellille ja haimme automme parkkihallista. Kello oli sopivasti puoli viisi ja perjantai-iltapäivä… Voitte varmaan kuvitella millainen ruuhka Helsingissä tai ylipäätänsä Kehä kolmosen sisäpuolella on.

Mannerheimintielle pääseminen oli haaste sinänsä. Vaatii aikamoista paikallistuntemusta päästä kääntymään vasemmalle kyseistä väylää. Lähes kaikki risteykset, joita tiirailimme kauempaa olivat koristettu merkein ”vasemmalle kääntyminen kielletty”. Siellä me puikkelehdimme äkkipikaisten autoilijoiden ja päälle tulevien raitiovaunujen seassa. Ihmeen kauppaa pääsimme lähes tulkoon ilman ylimääräisiä kilometrejä oikeaan suuntaan. 

No, ei se vielä siihen helpottanut. Ruuhka ja vaaratilanteet saivat kyllä pulssin kohoamaan. Ohitukset, kiilaukset jarrutukset ja kilpajuoksu pysäkiltä eteen tulevien bussien kanssa, jota muut autoilijat aika sujuvasti harjoittivat, olivat kyllä aika järkyttäviä.

 

Lopu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme takaisin Tampereelle. Haimme jälkikasvumme serkuiltansa  ja kiisimme kotiin pistämään pakastepizzaa uuniin.

Syötiin, saunottiin ja kaaduttiin olohuoneen sohvalle.

 

Nyt sitten odottelemme testien tuloksia ja mahdollista kutsua jatkohaastatteluun.

Jos selviämme näistä kaikista portaista, voimme ehkä ruveta odottamaan kutsua Lähetyskurssille.

 

Olemme edelleen innoissamme tästä prosessista. Japanissa olevien suomalaisten webbipäiväkirjoja lukiessa tulee sellainen malttamaton olo, että päästäisiinpä jo lähtemään.
Välillä tulee kuitenkin sellainen jänne tunne vatsanpohjaan… samanlainen kouraisu, kuin olisit juuri vuoristoradan huippukohdassa ja vaunu on lähdössä hillittömään kiitoon rataa alas…  sbVomi3.gif

 

Joka tapauksessa tämä on iso juttu niin meille itsellemme kuin läheisillemmekin.

Huh!

 

LC hinomaru.gif